Toivo.

Kiitoksia kaikille edelliseen postauksen kommentoineille, ihanaa kun siellä ollaan tukena ja te jos ketkä tiedätte millaista tämä on <3

Vituttaahan tämä, aina epäonnistua. Joka kuukausi, eka toiveet korkealla, sit tiputaan. Miksi? Miksei meille koskaan? Kohta kaksi vuotta, eikä ainuttakaan positiivista raskaustestiä. Se mikä tällä kertaa oli rankinta, oli katsoa miehen reaktiota. Taisi oikeasti ottaa koville. Tähän asti mies on ollut mun tukena, enkä oo tajunnut, miten vaikeaa tää on sille. Että me tosiaan ollaan tässä yhdessä. Tähän asti mies on pysytellyt pikkulapsista etäällä, mutta tänä kesänä oon nähnyt, kuinka mies nauttii lähipiirin lapsista, ja näen kuinka hän haluaisi kovasti olla isä. Ja surettaa, että sen haaveen toteuttaminen on niin pirun vaikeaa, että mä en pysty sitä yhtä toivetta toteuttamaan. Ja tiedän, että hänestä tulisi maailman paras isä.

Tällä hetkellä meinaa usko loppua siihen, että koskaan onnistuttaisiin. Pelottaa, että mahdollisesti enää yksi inssi edessä jonka jälkeen ilmeisesti IVF-hommat seuraavana. Hommat muuttuu heti vakavammaksi. 

Mutta, mitä muuta tässä voi kun toivoa. Toivoa, että vielä jonain päivänä on meidän vuoro. Kliseistä, mutta pakko uskotella itselleen, että kyllä se tästä. 

Lopetin luget sen negan tehtykin, enkä enää eilen tehnyt uutta testiä. Nyt jo menkat tekee tuloaan, tiputtelu alkoi. Soitin polille, ja palataan asiaan elokuussa. Hoitaja muistutti, että voimme aina pitää taukoa, jos siltä tuntuu. Eihän tässä mitään pausseja pidetä, riittää jo tää kesätauko... Toisaalta kiva, ettei tarvitse muistaa lääkkeitä, tai ajoittaa elämää ultrien mukaan. Eikä tartte käyttää lugeja. Kai sitä vois vanhanaikaisia konsteja kokeilla raskautumiseen, yrittää kumminkin pitää yrityksen rentona? Yeah right... 

Huomenna siskolandiaan, kummipoika kuulemma kovasti jo odottaa tätiä :) ja sunnuntaina heille tulee koiravauva <3